maanantai 25. joulukuuta 2017

Miekka, sydän ja joulun rauha

”Sinun omankin sydämesi läpi miekka on käyvä.” Ne olivat sanat, jotka lausuttiin Marialle lasketun ajan lähestyessä. Sanat tulivat vanhan ja viisaan miehen suusta. Miehen, sillä kukaan tervejärkinen nainen ei päästäisi sellaisia sanoja raskauden herkkyyteen kiedotun naisen kuullen. Paljon onnea ja tässä on miekka.


Minkälaisen reaktion sanat saivatkaan aikaan vaaleansinisen ilmapallomeren alla? Voin kuvitella ystävien jännittyneet ilmeet, kun elämää pursuava äiti repäisee kirjekuoren auki posket hehkuen. Sellofaaniin kääritty vaippakakku ja perinteinen kermakakku rinta rinnan. ”Sinun omankin sydämesi läpi...”. Hengetön hetki ja kalpenevat kasvot, kun kortti putoaa pöydälle.


Mutta vaikka äiti miten pelkää, hän ei lakkaa rakastamasta. Ei elävää lasta, ei kärsivää lasta, ei kuollutta lasta eikä lasta, joka ei koskaan saanut syntyä. Äiti ei lakkaa. Kuolematon rakkaus ja äärimmäinen kyky sietää toisen ihmisen kivun äärellä on kirjoitettu naiseen soluihin. Kun sanat tulevat lihaksi ja miekan metallinen välähdys halkaisee ilman, nainen huutaa ja vapisee, mutta ei väisty.


Voin tuntea ytimmissäni kivun, jota Maria tunsi pääsiäisen kuudennella hetkellä, kun kiihkeästi verta pumppaava sydän alkoi vuotaa hallitsemattomasti. Näen lapsen, joka vaikertaa tuskaansa ja Marian, joka pitelee rintaansa, yrittäen epätoivoisesti sulkea taivaasta maahan ulottuvaa haavaa. Uskoiko hän onnistuvansa siinä siroilla naisen käsillään? Kun keskipäivän pimeys koitti ja maa tärähteli, mitetin, ratkesiko Maria niin kuin esirippu mennen ja tulevan välillä.


Näkikö Maria, että jossain pimeyden keskellä loistivat ne samat tähdet, jotka olivat loistaneet rauhaa ensimmäisenä jouluna. 


”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä vaipuko epätoivoon”.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulu tulee sellaisena, kuin se haluaa tulla

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Juhlasta ei voi puhua, kun ajattelee viisitoistavuotiasta ensisynnyttäjää pimeässä yössä. Hallinnan tunteen täytyi olla kaukana, kun ovi toisensa jälkeen paukahti kiinni kasvojen edessä. Ovet sulkeutuivat, aivan kuten ne sulkeutuivat kotikylässäkin, kun tieto luvattomasta lapsesta levisi.

Luulen, että hiljaisuus peitti nuoren parin alleen niin kuin peitto, kun he laskivat supistusten välejä hetkeen, johon on kuoltu steriileissäkin olosuhteissa. Voin kuvitella Marian raskaan hengityksen ja lantion päälle laskeutuvan kerrostalon painon. Pakokauhun tunteen on täytynyt olla valtava, kun ainoa käsi, jota saattoi puristaa, ei synnyttämisestä mitään tiennyt.

Ihmiselle, jolle hallinnan tunne on taivas, ja täydellinen kontrollin menettäminen on kuolemaakin pahempaa, ensimmäinen joulu on täydellinen mysteeri.

Ensimmäisen joulun jäsentelemättömän kaaoksen muisteleminen saa minut palaamaan omaan kriittisimpään hetkeeni. Siihen, jossa kaikki elämäni siihenastiset pelot tiivistyivät nuppineulanpään kokoiseen pisteeseen. Ensimmäisen joulun muisteleminen palauttaa minut synnytyssaliin, jossa vuorokauden mittainen väsytystaistelu päättyy sydänäänten romahtamiseen.

Kun ajattelen ensimmäistä joulua, ajattelen sänkyä, joka riuhtaistaan liikkeelle. Ajattelen tyhjillä käytävillä kaikuvia juoksuaskeleita sekä puuskutusta hissin ovien sulkeuduttua. Ensimmäistä joulua ajatellessa katselen, kuinka minua ja hallinnantunnettani raahataan kohti leikkaussalia. Katselen, kuinka luovutan kaiken, millä on koskaan ollut väliä, elämänantajan käsiin.

Marian huuto tähtien kirjailemassa yössä. Viileässä ilmassa höyryävän lämmin vastasyntynyt ja kasvojen täydelliset piirteet. Maria kuiskailemassa lapsen korvaan hänen nimeään – samaa nimeä, jota kahden tuhannen vuoden kuluttua itkun keskeltä toistelen ennen kuin nukahdan. Sitten syntyy poika. Meille molemmille.

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Enkelit lauloivat, kun lapsi syntyi, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli pimeys. Ensimmäisen joulun tunnelman tavoittaa, kun lakkaa puristamasta siitä rystyset valkoisina. Joulu tulee sellaisena, kun se tänä vuonna haluaa tulla. Se tulee, kun luopuu täydellisyyteen pyrkimisestä: täydellisistä lahjoista, ruuasta, siisteydestä ja täydellisestä elämästä ylipäätään.

Kun puhutaan joulusta, en ajattele sokerikuorrutteen sopivinta koostumusta enkä mustekynällä kirjoitettuja täsmällisiä joulutervehdyksiä. En helman pituutta, en jouluverhojen valikoimaa. Ensimmäisen joulun vertaansa vailla olevaa epävarmuutta minä ajattelen, kun pöytäliina levähtää ilmassa auki ja laskeutuu ruokapöydän kannelle kyyhkysen lailla.

Päästän irti. Annan joulun tulla sellaisena, kuin se haluaa tulla.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 13.12.2017

tiistai 14. marraskuuta 2017

Mene rauhassa

Nainen heittäytyi tuntemattoman miehen jalkoihin. Tuntemattoman miehen, joka samaan aikaan tuntui niin ihmeellisen tutulta – niin kuin ystävä vuosien takaa tai ventovieras, jonka silmät näkevät perille asti. Siinä tuntematon mies oli. Jalat tukevasti maata vasten.

Nainen alkoi itkeä. Hän alkoi itkeä mennyttä elämäänsä. Sen pimeitä paikkoja, joihin ei voinut vieraita päästää. Nainen itki myös menneisyyttään, ja sitä, mitä se olisi voinut olla. Toivoakin hän itki. Ja valoa, ja kauneutta ja kaikkea, mikä oli nyt hänen käsiensä ulottuvilla.

Nainen ei välttänyt valtoimenaan valuvista hiuksista. Aikakauden normien mukaan ne olivat verrattavissa paidan riisumiseen. Silti nainen antoi hiusten liimautua märille kasvoilleen ja sekoittua lattian likaan. Hän tarttui hiuksiinsa, ja alkoi kuivata niillä miehen jalkoja, jotka oli juuri kastellut kyynelillä.

Naisen kaulassa roikkui pieni tuoksuöljypullo. Kun jalat olivat kuivat, nainen avasi korkin, ja antoi öljyn valua paljaille jaloille. Huumaavalla tuoksulla, jolla nainen oli aikaisemmin peittänyt iholtaan vieraiden miesten tuoksun, voideltiin sinä päivänä tuntemattoman miehen jalat.

Tuntematon mies otti vastaan kyyneleet, hiukset ja kyseenalaisilla tuloilla hankitun tuoksun. Rakkautta se oli.

***

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla, kun nimettömäksi jäänyt nainen kohtasi silloin vielä tuntemattoman miehen. Olisin halunnut nähdä miehen rakkaudesta levolliset silmät ja jokaisen hyväksyvän eleen. Pyhyyden, joka oli pyhyyttä, eikä pyhyydeksi naamioitunutta kovuutta.

Olisinpa saanut olla paikalla, ja painaa mieleen kaikki äänen sävyt ja painot. Huoneessa olevan valon ja sivustaseuraajien kiihtyneen hengityksen. Olisinpa saanut seistä edes hiljaisena oviaukolla ja etäältä kuulla sanat, joita kauniimpia ei voi lausua ihmiselle, joka seisoo elämänsä raunioilla. 

Mene rauhassa.

Mene, niin kuin ”Älä kuvittelekaan, että jäisit maahan makaamaan, tai että raahautuisit jalassani autiomaata pitkin hiekkaa niellen.” Ja rauhassa. Rauhassa, niin kuin ilman itsesyytöksiä, itsesääliä tai virheiden varaan rakennettua identiteettiä.

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla. Mutta en ollut. Voin silti mielikuvissani tehdä matkan kahden tuhannen vuoden taakse, ja palata matkalta mukanani sanoja sinulle tähän päivään: 

Saat anteeksi.

Mene rauhassa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Mummola, turvapaikkani

Mummolani myytiin yli kymmenen vuotta sitten. Mielikuvissani pystyn silti kulkemaan läpi koko keltaisen rintamamiestalon. On hämmästyttävää, miten elävästi pystyn palauttamaan mieleen tuulikaapin maton rahinan ja oven kevyen kumahduksen. Ne ovat ääniä, jotka katkaisivat, ja yhä katkaisevat kiireisen arjen.


Lapsuuden mummolassa oli ihanaa. Siellä kaikki oli aina samoin kuin ennen. Kuulakärkikynät löytyivät purkista liesituulettimen päältä. Jääkaapissa oli rasvaista juustoa ja viilenneet pullanpalat lepäsivät ruokakomeron keltaisella lautasella, muovikuvun alla. Mummolassa elämä oli ennustettavaa, sisustus ei muuttunut eivätkä taulujen paikat vaihdelleet. Se loi turvallisuutta.


Mummolassa oli myös hauskaa. Siellä sai katsoa saippuasarjoja niin paljon kun huvitti. Mummolassa sai myös tutkia vanhoja tavaroita ja yläkerran jännittäviä komeroita, joista olen nähnyt unta vielä aikuisenakin. Hauskaa oli sekin, kun yhtenä vuonna pihassa asui ihmisiä pelkäämätön siili. Ruokaa nähdessään siili lähti juosten vastaan. Kerran se kipitti pihan poikki ja innostuksissaan haukkasi jalassani olevia Reinoja. Se oli mahtavaa!


Mummolassa korvaamatonta oli sen tasaisen tyynnyttävä elämänrytmi. Sitä kaipaan. Mummolassa aika pysähtyi, mutta ei koskaan käynyt pitkäksi. Keittiön kaappikello löi rauhallista tahtia. Se tikitti verkkaisesti, kun joulu tuli, eikä sen tahti kiihtynyt edes silloin, kun Estonia upposi. En muista, että mummolassa olisi koskaan ollut hädän tai kiireen tuntua. Se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna aika ihmeelliseltä. 


On käsittämätöntä, miten hyvin muistan mummolan, sen jokaisen huoneen, komeron ja kaapin. On ihmeellistä, miten selvästi voin jälkikäteen nähdä myös kaiken sen talossa olleen rakkauden, jota ei erikseen toitotettu. On liikuttavaa, että vielä näin vuosienkin päästä keltainen rintamamiestalo ja ihan tavallisten isovanhempien muisto voi olla aikuiseksi kasvaneen lapsenlapsen turvapaikka.


Jos haluan, voin yhä mielikuvissani heittäytyä olohuoneen mustalle, auringon lämmittämälle nahkasohvalle ja nukahtaa raukeaan oloon. Jos päiväni on ollut ahdistukseen asti kiireinen, voin sulkea silmäni, ja tunnustella yläkertaan johtavien rappusten kaidetta, tai painaa kasvoni turkoosia silkkihuivia vasten.

Siinä on yhä mummon tuoksu.








sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Älä häpeä kyyneleitä

Tiedän miksi liikuttumista kutsutaan liikuttumiseksi: Kun ihminen liikuttuu, tunteet alkavat liikkua hänessä. Itku on liikuntaa, joka ei näy ulospäin, mutta joka kohentaa terveydentilaa ja lisää hyvinvointia siinä missä lenkki sumuisessa syysilmassa. 

Kun tunteet liikahtavat, se näkyy fyysisinä muutoksina elimistössä. Siksi kunnon itkun jälkeen tulee yleensä kunnon väsy. Tunteikkaan päivän jälkeen pitäisi antaa itsensä olla rauhassa - Lihaksetkin kasvavat levossa. 

Itku on hyvä merkki, sillä se tulee vasta, kun pahin on takana. Itku tarkoittaa, että on jo selvinnyt jostain. Jos ei muusta, niin elämästä hengissä. Itkun jälkeen tulee lämmin, nälkä ja aineenvaihdunta muutenkin vilkastuu. Ne ovat elonmerkkejä.

Kyyneleet sisältävät stressihormoneja. Kun ihminen itkee, hän konkreettisesti itkee huoliaan pois. Itku on armahtaja silloinkin, kun sanat pettävät tai niitä ei ole. Miten helpottavaa se onkaan, että vastasyntyneetkin osaavat itkeä! 

Kyyneleet ovat rakkautta puhtaimmillaan. Ne valuvat vuolaimmin silloin, kun on saanut elämän lahjan tai joutunut luopumaan siitä. Kyyneleet tarkoittavat, että on saanut rakastaa. 

Kyyneleet eivät ole heikkouden merkki.  
Jumalakin syntyi ja kuoli itkien. 
Älä koskaan häpeä kyyneleitäsi.

Pärjäämisen kulttuurista huolenpidon kulttuuriin

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kulttuuri, jossa oma nahka pitää kasvattaa siemenestä ja oma arkkukin kantaa hautaan, on kohdallani tullut päätökseen. Pärjätkää te, joita pärjääminen kiinnostaa. Minä en pärjää.

Turha kuvitella, että täällä kitisisi joku uusavuton tulevaisuudentoivo. Nelilapsisen perheen vastuuntuntoisena esikoisena olen ollut kuin tehty pärjäämään. Olen itseasiassa ollut erinomainen pärjääjä. 

Esimerkiksi koulunkäynnin huolehdin ensimmäiseltä luokalta yliopistoon kenenkään kyselemättä. Täysin keskenkasvuisena työskentelin muun muassa toimitussihteerin ja toimittajan tehtävissä. Opettajan urani aloitin parin päivän varoajalla korjaamalla tuttavani ylioppilaskokeen vastauksia.

Joitakin vuosia sitten suoritin lapselleni sellaisia sairaanhoidollisia toimenpiteitä, jotka sairaalassa työllistivät kaksi sairaanhoitajaa. Kerran jouduin sairaalan lastenosastolle näyttämään, miten tehdään toimenpide, jota en ollut koskaan tehnyt. Itkimme molemmat, minä ja lapsi, joten älkää väittäkö, ettenkö tietäisi mistä puhun.

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin, koska se on kestämätön. Jokaisen ihmisen varalle on jonkinlainen Molotovin cocktail, jonka räjähtämiseen pärjääminen loppuu. Pärjäämisen kulttuurissa sitten tietenkin pitäisi vielä pärjätä ilman apua, tai ainakin ilman lääkkeitä, joita luotettavan lähteen mukaan ainakin seitsemän miljoonaa suomalaista syö turhaan.

Mutta minä en pärjää. 

En osaa pärjätä, en jaksa pärjätä, en halua pärjätä, enkä halua, että lapsieni pitäisi pärjätä. En pärjää yksin, en pärjää ilman lääkkeitä, en pärjää ilman uskoa, enkä pärjää ilman läheisiä. En yhdellä sanalla sanottuna pärjää ilman apua. 

Suomalainen pärjäämisen kulttuuri tuskin kovin äkkiä muuttuu, mutta jos saisin yhden pyynnön esittää: 

Voitaisiinko jo lopettaa puhe avunpyytämisen tärkeydestä, ja yksinkertaisesti vain ryhtyä auttamaan, kun näemme, että apua tarvitaan? Jospa siten vuoteen 2098 mennessä pärjäämisen kulttuuri olisi hiljalleen alkanut kääntyä kohti huolenpidon kulttuuria. 

Sitä minä toivon.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Koska tahansa voi tapahtua hyvää

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. Niin kuin eilen.

Aamulla ajoin kaupungin läpi aamukahdeksan ruuhkan rauhoituttua. Olin matkalla terapiaan, kalenteriin merkittyyn hetkeen itseni kanssa, jossa viikottain rauhoitun kuuntelemaan ajatuksiani. Mukitelineessä hölsykyi täysi termosmukillinen kahvia.

Ilma oli haikean kaunis, kosteutta ja kevyttä usvaa. Rappuset kolmanteen kerrokseen kaikuivat siirtymäriittinä arjen yläpuolelle. Huoneeseen päästyäni istahdin upottavaan nojatuoliin. Lampun kellertävä valo kertoi, että peruuttamaton syksy oli saapunut.

Pitelin mukia käsissäni ja kerroin viikon kuulumisia. Puhuin pois päällimmäisiä asioita, niitä epäoleellisia, jotka on välttämätön siirtää pois olennaisen päältä. Sitten tuli hiljaista.

Tunsin sisälläni painon, jota olin kokenut siitä asti, kun avasi oven muistoon sairaalaan päättyneestä lapsen juhlapäivästä. Yritin paeta painoa iloisella jutustelulla, mutta sanat tyrehtyivät, niin kuin ne aina tyrehtyvät juuri ennen hyppyä. 

Ojensin puhelimesta tekstini, ja hiljaisuuden vallitessa katselin, kuinka terapeuttini luki, ja antoi lempeän katseensa pyyhkiä kipeän kohtani yli.

Tunnin kuluttua suljin ulko-oven selän takana ja palasin liikenteen ääniin. Olin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen pystynyt rauhallisesti ja hetkeen juurtuneena käsittelemään yhtä elämäni suurinta kipukohtaa. Oloni ei ollut kovin ihmeellinen - ehkä vähän epämukava.  En mitenkään voinut aavistaa, että muutos olisi seuraavan kulman takana.

Liikenteen äänet lakkautti mielen laulu, jonka sanat tunnen hyvin. ”Hold my heart, don't let it bleed no more…” Etsin kappaleen puhelimestani ja sitten kaikki vaan tapahtui: Trauman selkä taittui.

Peitin kasvot käsiini ja annoin kyyneleiden mukana ja annoin viisi vuotta vartioidun kivun virrata. Hyvä itku ryöpsähteli seesteiseen aamuun. Tunsin miten ahdistavien muistojen tilalle alkoi vyöryä pakahduttava rakkaus, jota olin kokenut lastani kohtaan hänen syntymäpäivänään ja neljä vuotta myöhemmin. Löysin yhteyden rakkauteen, jota en ahdistavilta muistikuviltani ollut pystynyt tavoittamaan.

Siinä hetkessä ymmärsin, että vuosia sitten tuntemani tuska ei ollut koskaan ollut merkityksetöntä. Että minä en ollutkaan hylännyt lastani tuskiin, vaan olin ottanut vuoren kokoisen osan siitä kannettavakseni. Siksi tuntui, niin kuin miekka olisi käynyt sydämeni lävitse.

”God only knows why love is drenched in tears. Maybe that´s what makes it love.”

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. 

Lupaa, että et luovuta.